Vuoden 1957 lokakuun alussa sanomalehtien puheenaiheena oli aasialainen, jonka odotettiin leviävän Suomeen päivänä minä tahansa. Aasialainen, kuten muutkin uutisaiheet jäivät toissijaisiksi, kun lauantaina 5. lokakuuta 1957 viestimet kertoivat Neuvostoliiton lähettäneen myöhään edellisenä iltana taivaalle keinotekoisen kuun.

Maailma oli lentänyt yhdellä sinkauksella avaruusaikaan ja niin toimittajat kuin lehtien lukijat alkoivat hämmentyneinä opiskella avaruuslentämisen aakkosia. Tuo pieni piipittävä pallo sai ihmisten päät pyörälle eri puolilla maailmaa. Aiheuttipa se paikoin pienoista paniikkia. Maailma oli lyöty hämmästyksestä polvilleen, toinen supervalta USA oli nolattu ja ennennäkemätön kilpajuoksu avaruuteen saattoi alkaa.

Koska itse keksintö oli uusi, ei edes tiedetty kuinka sitä nimitettäisiin. Ensimmäisinä päivinä viestimet puhuivat keinokuusta, satelliitista ja avaruuspallosta. Vasta toisena päivänä mainittiin ensimmäisen kerran sana tekokuu ja vähitellen nimitys keinokuu väistyi. Sputnikista alettiin puhua oikeastaan vasta neljän päivän kuluttua lähdöstä, kun neuvostoliittolaiset alkoivat markkinoida nimeä.

Nimeä enemmän ihmisiä tuntui kiinnostavan Sputnikin lentorata ja aikataulu. Jokainen halusi nähdä ihmeen paljain silmin. Ja vaikka eräs amerikkalainen tiedemies julisti, että halkaisijaltaan 58:n senttimetrin palloa ei pysty näkemään 900:n kilometrin korkeudesta paljain silmin, innokkaita taivaantarkkailijoita riitti.

Tiedemieslausunnoista välittämättä ihmiset alkoivat eri puolilla maailmaa kertoa näköhavainnoistaan. Pian tiedemiehet huomasivat, että tekokuu kiersi maapalloa soikion muotoista rataa ja 900 kilometriä olikin radan maksimikorkeus. Radan korkein piste oli eteläisellä pallonpuoliskolla ja pohjoisella pallonpuoliskolla Sputnik sukelsi vain runsaan kahdensadan kilometrin korkeuteen.

Lisää uskottavuutta silminnäkijäraportteihin tuli, kun Moskovan radio kertoi, että avaruudessa kiersi myös Sputnikin taivaalle kuljettaneen kantoraketin viimeinen vaihe. Tiedemiehet kiirehtivätkin julistamaan, että kaikki silminnäkijähavainnot olivat havaintoja kantoraketin osasta, joka kiersi rataansa 1000 kilometriä Sputnikin jäljessä.

Yhdysvalloissa sanoi Philadelphian tähtitieteellisen laitoksen johtaja, että tekokuu voi pysyä maapalloa kiertämässä tuhansia, jopa miljoonia vuosia, eikä kukaan voi tehdä asialle mitään. Avaruuspallo on luoksepääsemätön liikkuessaan 900 kilometrin korkeudessa. Neuvostoliittolaiset oikaisivat väitteen ja selittivät, että noinkin korkealla on hyvin ohut ilmakehä, joka jarruttaa satelliitin nopeutta ja alentaa vähitellen lentorataa. Pulmana oli, että kukaan ei tiennyt ennen Sputnikin lähettämistä, kuinka tiheää ilmakehä noilla korkeuksilla oli.

Hitaammillaan Sputnik oli ratansa lakipisteessä, nopeimmillaan pohjoisen pallonpuoliskon yllä, mutta keskimäärin nopeus oli huimaavalta tuntuvat 8 kilometriä sekunnissa. Pikkuhiljaa ilmakehän jarruttava vaikutus alkoi tuntua ja Moskovan radio ilmoitti, että tekokuun kiertorata lyhenee kolmella sekunnilla vuorokaudessa.

Eri puolilla maailmaa ryhdyttiinkin arvailemaan tekokuun elinikää. Tiedemiesten arvauksia vaikeutti kuitenkin se, että Neuvostoliitto ei ollut ilmoittanut avaruusaluksen tarkkaa laukaisuaikaa ja -paikkaa.

Teknisesti ensimmäinen Sputnik oli yksinkertainen. Se oli oikeastaan vain pallo, jossa oli kaksi voimakasta radiolähetintä eikä sitten paljoa muuta. Mutta radiolaitteiden lähettämä piipitys riitti jo sekoittamaan sekä tavallisten ihmisten että tiedemiesten ymmärryksen. Kun Yleisradiossa soitettiin ensimmäisen kerran Sputnikin piipitystä, eräs keskisuomalainen rouva kiirehti soittamaan asiantuntijoille. Hän oli kuullut saman äänen omassa puhelimessaan jo perjantai-iltana, satelliitin lähettämisaikoihin. Tarkemmissa tutkimuksissa ilmeni, että kyseessä olikin puhelimen varattuääni.

Myös tiedemiehet olivat harmissaan, koska eivät pystyneet tulkitsemaan lähetyksen koodia. Lähetykset olivat heidän mukaan salakieltä, välillä löytyi myös outoja merkkejä. Joskus radiolähetys oli jatkuvaa ulinaa tai ei kuulunut ollenkaan. Useimmat ihmeellisyyksistä olivat lähinnä osoitus kunkin yksittäisen tarkkailijan laitteiston vajavuudesta. Sputnik kulki radallaan kuin juna ja piipitti niin kauan kuin paristot kestivät, tarkkailijat vain olivat tottumattomia tunnistamaan omien laitteidensa, ilmakehän ja muun radioliikenteen aiheuttamat häiriöt.

Edes laskettu aikataulu ei aina pitänyt paikkaansa ja maallikosta alkoi ristiriitaisia tietoja lukiessaan tuntua, että jonkun asiantuntijan kellokin tuntui jätättävän.

Suomessa Sputnik-havaintoihin päästiin, kun taivas muutaman päivän päästä selkeni. Ilmakehän tutkimisessa Suomi ei ollut lähinnä professori Yrjö Väisälän ansiosta mikään kehitysmaa, vaan radioteodoliitilla suoritetut havainnot olivat luotettavuudessaan huippuluokkaa koko maailmassa. Iltaöisestä Sputnikintarkkailusta tuli kansanliike koko Etelä-Suomessa ja lähes jokainen tekokuun nähnyt muistaa vielä vuosikymmenten jälkeenkin, missä sitä tuli ensimmäisen kerran tähyiltyä.

Yhdysvalloissa kommentit olivat ristiriitaisia. Jotkut niukoista määrärahoista kärsineet tiedemiehet onnittelivat, mutta happamia lausuntojakin kuului. USA:n satelliittiohjelman johtaja syytti Neuvostoliittoa jopa moraalittomuudesta, koska he olivat kiirehtineet lähettämään tekokuunsa ennen amerikkalaisia.

Diplomaattipiirit myönsivät Neuvostoliiton suuren propagandavoiton ja yrittivät vakuuttaa, että tapahtuma ei ollut yllätys. Diplomaattien arvelujen mukaan Neuvostoliitto Sputnikin laukaisulla oli kerralla saanut koko maailman vakuuttuneeksi voimastaan myös sotilaallisella alalla.

Tavallinen amerikkalainen oli eniten huolestunut siitä, että neuvostoliittolaiset pystyivät nyt valokuvaamaan heitä avaruudesta. Eräs veijari keksi ryhtyä kauppaamaan sadetakkeja, jotka suojaavat Sputnikin lähettämältä vahingolliselta säteilyltä. Miekkonen oli vähällä joutua raivostuneen väkijoukon lynkkaamaksi.

USA:n poliitikot ryhtyivät selvittelemään, miksi Neuvostoliitto oli voittanut kilpajuoksun avaruuteen. Suurimmaksi syyksi ilmeni voimavarojen hajauttaminen. Eri aselajit kehittivät omia ohjuksiaan ja vastuu avaruusaluksen laukaisusta oli ilmavoimilla. Mutta suurin asiantuntemus oli niillä sadalla saksalaisella tiedemiehellä, jotka toisen maailmansodan jälkeen kuljetettiin Yhdysvaltoihin. He vain kehittelivät ohjuksia armeijan palkkalistoilla.

USA:n ilmavoimien avaruusraketin laukaisuyritykset olivat omalaatuisia. Tiedemiehet olivat Enewetakin atollin yläpuolella Tyynellä merellä lähettäneet jo kesäkuun lopulla ilmaan suuren ilmapallon, joka oli lastattu kojeilla. Tarkoituksena oli tutkia, voisiko ilmapalloa käyttää raketin lähtöalustan kohottamiseen sellaiselle korkeudelle, jossa ilmakehä oli ohuempaa ja raketin laukaisu avaruuteen helpompaa. Koepallon läpimitta oli 61 metriä ja se kohotti lähes kaksi tonnia sotilaallista kalustoa ja kojeita melkein 32 kilometrin korkeuteen Tyynen meren ylle.

Keskiviikkona 16. lokakuuta 1957 USA:n ilmavoimat myönsi epäonnistuneensa neljässä yrityksessä ampua raketteja 1600-6000 kilometrin korkeuteen Tyynen meren ylle. Syyskuun lopulta lähtien suoritetuissa kokeissa oli ilmapallo yksinkertaisesti jäätynyt ja raketit olivat väärässä asennossa. Kahdessa tapauksessa raketit kaikesta huolimatta laukaistiin, vaikka tiedettiinkin, että ne eivät saavuta haluttua korkeutta. Saman viikon perjantaina USA:n laivastolle kuuluva ilmapallo, jossa oli kaksi miestä, kohosi 25 kilometrin korkeuteen ja ajelehti Yhdysvaltain yläpuolella seitsemän ja puoli tuntia.

Seuraavana maanantaina USA:n ilmavoimat ilmoitti ampuneensa raketin 6000 kilometrin korkeuteen. Raketti oli laukaistu noin 30 kilometrin korkeudessa olevalta lähtöalustalta, joka riippui ilmapallossa. Raketin radiosignaali oli vaimentunut kahdeksan minuutin kuluttua lähettämisestä, mutta tullut takaisin 75 minuuttia myöhemmin. Ilmavoimien tiedottaja sanoi, että raketti oli saattanut kohota yli 6000 kilometrin korkeuteen, mutta hän ei ollut vielä varma siitä. Varmuuden vuoksi ilmavoimat ilmoitti kokeestakin vasta perjantaina, viisi päivää myöhemmin.

Lokakuun 18. päivänä 1957 kiiri maailmalle tieto lentävästä amerikkalaisesta avaruusaluksesta. Valitettavasti kyse oli vasta Walt Disneyn uusin elokuvahahmo.

Sputnikin laukaisun myötä tiedemiehet alkoivat arvuutella kuinka nopeasti ihminen pääsee avaruuteen, koska ammutaan raketti kuuhun tai matkustetaan Marsiin. Villeimpien arvausten mukaan Neuvostoliiton kuuraketti oli jo matkalla, toiset ennustivat kuumatkaa vuoden kuluessa. Eräs asiantuntija jopa selitti, että tekokuun lähettäminen maata kiertämään oli vaikeampaa kuin sen laukaisu suoraan kuuhun. Väite oli liioiteltu, sillä molempien suurvaltojen ensimmäiset kuuta kohden laukaistut satelliitit, Neuvostoliiton Luna 1 tammikuussa 1959 ja USA:n Pioneer 1 saman vuoden maaliskuussa eivät osuneet kuuhun vaan sivuuttivat sen noin 6000 kilometrin päästä. Jopa amerikkalaisten toinen satelliitti Ranger III ohitti kuun maaliinsa osumatta tammikuussa 1962.

Sputnikista tuli heti sotilaspoliittinen pelinappula. Amerikkalaiset myönsivät, että Neuvostoliitolla oli nyt mannertenvälisiä ohjuksia. He epäilivät myös, että koska Neuvostoliitto näyttää olevan sotilaallisesti vahvempi, pienet maat eivät halua liittyä USA:n vaikutuspiiriin ja puolueettomien maiden lukumäärä saattaa lisääntyä. Ulkopuoliset asiantuntijat arvelivat, että saavutettu ensiaskel tuskin johtaisi sotasatelliittien suunnitteluun. Mannertenvälisten ohjusten tutkimus on niin pitkällä, että siihen ei ole tarvetta.

Tekokuun merkitys onkin tietojen kerääjänä ilmakehän yläosan ja avaruuden oloista. Maapallon valokuvaaminen ensimmäisen Sputnikin käyttämistä korkeuksista ei myöskään olisi vaivan arvoista. Mutta oli toisenlaisiakin mielipiteitä. Eräs tiedemies julisti pelästyneille amerikkalaisille, että Neuvostoliitto pystyi nyt pommittamaan New Yorkia, jos heillä on hyvät tähtäinlaitteet. Toisaalla mainittiin, että satelliitista on apua navigoinnissa ja mannertenvälisten ohjusten lentoratojen laskemisessa.

Muuan tiedemies sanoi pommittamisen avaruudesta olevan epäkäytännöllistä ja kuvaili vajaa viikko Sputnikin laukaisun jälkeen tulevaisuuden aseita. Hänen mukaansa aseiden täytyy olla jonkinlaisia säteitä - ehkäpä niiden jättiläismäisten avaruuspeilien kaltaisia, joita liittoutuneet pelkäsivät Saksan rakentavan toisessa maailmansodassa. Ne voisivat sulattaa jäävuoria, sytyttää kaupunkeja tuleen, muuttaa ilmastoja - polttaa, tuhota ja tarkkailla. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, tähtien sota -avaruushankkeen aikoihin tiedemiehen ennustus tuntui profeetalliselta.

Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan haastattelemat länsisaksalaiset asiantuntijat selittivät, että alueelliset puolustusliitot, rajoitettu ja rajoittamaton sodankäynti, niin sanottu kylmä sota, voimapolitiikka ja puolueettomuuden ja ei-puolueettomuuden ongelmat olivat ratkaisevalla tavalla siirtyneet toissijaisiksi. Amerikkalaisten yhdinasetukikohtien perustaminen kaikkialle Neuvostoliiton ympärille pelotusvaikutuksena ja strategiana lienee avaruusajan myötä muuttunut vanhanaikaiseksi.

Riippumaton Die Welt-lehti kirjoitti, että Atlantin liito on peräisin "maallisten rajojen" ja "maallisten etupiirien" aikakaudelta ja käsitemaailmasta. Lehden mukaan maanpäällisten rajojen aikakausi päättyi ainakin strategisesti silloin kun keinotekoinen neuvostotähti nousi taivaalle.

Sputnikista tuli maailmanpolitiikan painostusväline jo viikon kuluttua sen laukaisusta. Maailmantilanne Syyriassa oli syksyn aikana kiristynyt. USA:n ja Turkin huhuttiin suunnittelevan sotilaallista väliintuloa. Neuvostoliitto varoitti USA:ta ja Turkkia, että väliintulo Syyriaan johtaisi maailmansotaan. Neuvostojohtaja Nikita Hruštšov jylisi: "Raketti on säälimätön ase. Me emme halua käyttää väärin ylivoimaamme. En luule paljastavani mitään salaisuuksia, kun kerron meidän olevan nyt lähestymässä aikaa, jolloin hävittäjä- ja pommikoneet ovat muuttumassa museotavaroiksi, koska raketit ovat astuneet niiden tilalle. Ne jotka ovat vastuussa kansansa kohtalosta ja tulevaisuudesta, tekevät viisaasti harkitsessaan tätä asiaa." Hruštšovin varoitus tehosi, sillä Syyrian tilanne ei silloin kehittynyt maailmanpaloksi.

Vaikka etenkin USA:ssa vaadittiin voimavarojen ja määrärahojen keskittämistä avaruustutkimukseen, niin muissa maissa asiaa pystyttiin katsomaan järkiperäisemmin. Englantilainen sanomalehti Manchester Guardian kirjoitti, että Neuvostoliiton saavuttama menestys lietsoo kilpailuhenkeä länsimaissa. Lännen ei kuitenkaan olisi ryhdyttävä käyttämään varojaan ja työvoimaansa harkitsemattomasti vain päästäkseen voittajaksi kiristyneessä kilpailussa. Amerikan satelliittiohjelma on jo tullut maksamaan yhtä paljon kuin Englannin atomivoimalaitosten suunnittelu- ja rakentamistyöt. Unelma englantilaisesta satelliitista on siksi parasta hylätä, koska kaikki liikenevät varat tarvitaan välttämättömämpiin menoihin. Sen sijaan länsimaat voisivat pyrkiä myös satelliittien kehitystyössä läheisempään yhteistyöhön keskenään.

Vajaa viikko Sputnikin laukaisun jälkeen eräs nuori neuvostotiedemies sanoi, että he suunnittelevat matkaa kuuhun joskus vuosien 1960 ja 1965 välillä sekä matkaa Venukseen ja Marsiin vuosien 1962 ja 1967 välillä. Viimeksi mainittu tieto lienee innoittanut lisää ahtaudesta kärsivivä japanilaisia. Sputnikin laukaisusta lähtien he olivat jonottaneet Japanin avaruusmatkaseuran huoneiston edustalla Tokiossa ostaakseen Marsin tontteja. Seura oli aikonut järjestää esittelymatkoja halukkaille ostajille. Toimittajien vieraillessa paikalla siellä oli saatu myydyksi jo Ranskan pinta-alaa suurempi alue.

Kun kyse oli kuumatkoista, lehtimiesten haaviin osui monenlaista asiantuntijaa. Amerikkalainen lentävien lautasten tuntija Donald E. Keyhoe, joka oli entinen sukellusveneen päällikkö, ennusti että kun ihminen joskus pääsee kuuhun, hän saa todeta vain toisilta planeetoilta tulleiden olentojen ehtineen sinne ennen häntä.

Kaksikymmentäkaksi vuorokautta lähdön jälkeen Sputnikin radiolähettimet vaikenivat paristojen loputtua. Uutisena ensimmäisen tekokuun kiinnostavuus pieneni, mutta avaruudesta kirjoittaminen oli tullut lehtiin jäädäkseen. Uutta sytykettä aihe sai, kun Neuvostoliitto ilmoitti laukaisseensa sunnuntaina 3. marraskuuta 1957 uuden Sputnikin, joka sai järjestysnumeron kakkonen, ja jossa oli matkustajana koira.

Heti Sputnik ykkösen laukaisun jälkeen oli neuvostoprofessori A. Bragonavov kertonut lähettäneensä oman koiransa raketilla 145 kilometrin korkeuteen vuonna 1951 ja koira oli edelleen hyvissä voimissa. Myös toisia koirakokeita oli tehty ja professori lupasi sellaisen uusimista. Koiran lähettäminen avaruuteen oli kuitenkin yllätys jopa neuvostotiedottajille, jotka aluksi tarjosivat sen nimeksi parin aikaisemmin yläilmoissa käyneen koiran nimeä. Lopulta nimeksi selvisi Laika, josta tuli avaruusmatkailun ensimmäinen uhri, koska tekokuun palauttamista maan pinnalle ei vielä hallittu. Laika sai viimeisen ruoka-annoksen mukana myrkkyä ja katosi lopullisesti satelliitin palaessa ilmakehässä puoli vuotta myöhemmin.

Eläinsuojeluväki protestoi koiran käyttämistä avaruusmatkaajana ja myöhemmissä koirakokeissa Neuvostoliitto palautti tai ainakin yritti palauttaa satelliitit maahan. Samoin menetteli USA, joka käytti matkustajina apinoita. Ensimmäinen avaruusmatkaaja Laika sain nimensä ja kuvansa paitsi historian kirjoihin, myös neuvostoliittolaisen savukepakkauksen kylkeen. Laikan lennon aikana Sputnik I katosi taka-alalle.

Viimeisen kerran Sputnik I havaittiin maailmanlaajuisesti, kun se 90 vuorokautta lähtönsä jälkeen, tammikuussa 1958, syöksyi ilmakehään ja tuhoutui. Silloin sanomalehdet eri puolilla maailmaa kertoivat ilmakehässä havaituista valoilmiöistä.

Saman kuun lopussa amerikkalaiset vihdoin saivat ilmaan ensimmäisen tekokuunsa. Se painoi vain 15 kiloa, mikä oli vähän verrattuna Sputnik I:n runsaaseen 83 kiloon tai Sputnik II:n runsaaseen 508 kiloon.

Amerikkalaissatelliitin suunnittelija oli saksalaissyntyinen Wernher von Braun. Sputnik I:n suunnittelija oli Sergei Pavlovitš Koroljov, mutta tämä tieto julkistettiin vasta vuonna 1966, Koroljovin kuoleman jälkeen. Ja siihen mennessä avaruudessa oli ehtinyt tapahtua jo aika paljon.

Sähköpostipalautetta Keskilinkille voi lähettää osoitteeseen webmaster (miumau) keskilinkki (piste) com.

Kirjoittaja on FC Haka Oy:n vähemmistöosakas.

Lähetä MySpaceen