1. Kävelin suunnittelemaani matkasuuntaan ja pysähdyin Esglesia St. Pere Martit-nimisen kirkon edustalla olevalle aukiolle, jossa puiden varjostamalla penkillä söin eväitäni ja tyhjensin kaksi mukana olevista juomapurkeista. Katselin kartasta suuntaa ja lähdin etsimään reittiä. En vain huomannut, että minun olisi pitänyt kääntyä n. 150 metrin päässä kirkolta oikealle suoraan mäkeen päästäkseni sinne minne halusin. Löysin jonkun reitin jolta jouduin välillä palaamaan taaksepäin käveltyäni umpikujaan. Lopulta näkyvissä oli vain asfaltoitua tietä ja lähdin jatkamaan sen reunaa pitkin. Jälkeenpäin ymmärsin, että olin pyrkimässä ylös Riu Madriu-joen vasemmalta puolen kun kävelijälle sopiva ja suora, mutta jyrkkä kulkuväylä olisi ollut heti oikealla rannalla. Mutta kyseinen väylä oli niin metsän peitossa, että en tietysti sitä toiselta puolen kanjonia nähnyt.

2. Matkalla asfalttitie kääntyi risteysalueella, jossa oli myös silta Riu Madriu-joen ylitse. Olisin voinut vaihtaa oikealle puolelle, jos olisin vain huomannut, että kunnon kävelyreitti kulkee oikealla puolella n. 50 metrin päässä. Sen sijaan jatkoin vasemmalla ja löysin Camí de les Molleres -nimisen polun, joka kulki alkumatkan Via Ferrata-nimistä reittiä. Se oli kapea, mutta kulkukelpoinen, kuten tästä taaksepäin ottamastani kuvasta näkee. Paikoin polku oli hyvin katteista ja näkymät muistuttivat Taru Sormusten Herrasta-elokuvan metsämaisemia. Tänne pitäisi Lordin tulla kuvaamaan seuraavaa kauhuleffaa.

3. Aikani peittoista polkua vaelleltuani pääsin aukiolle, jossa näkyi oikealla puolella perinnesilta. Itse asiassa sillan kohdalla Riu Madriun oikeaa rantaa seurannut reitti yhtyi vasemman rannan reittiin ja yhteinen reitti jatkui mukulakivipolkuna vasemmalla puolen.

4. Sama perinnesilta nähtynä vasemmalta rannalta. Itse kiipesin sillalle oikealta penkalta. Kun illalla palasin samaa reittiä, yllätin tältä sillalta pari paikallista kalamiestä onkivapoineen. Kartasta olin katsovinani, että sillan nimi taisi olla Pont de Sassanat.

5. Heti perinnesillan jälkeen oli polun varressa kivinen maja, joka tässä majan yläpuolelta otetussa kuvassa erottuu vasemmassa alakulmassa.

6. Polku, jonka ymmärsin myöhemmin GR7-nimiseksi retkeilyreitiksi, jatkuikin sitten pitkälle ylöspäin oheisen tyyppisenä mukulakivipolkuna. Mukava kulkea ylöspäin, mutta myöhemmin huomasin, että mukulakivipolku on painajaismainen tulla sadesäällä alaspäin. Sanoo nimimerkki "kokemusta on"

7. Polun sivuilla oli molemmin puolin vuoristoniittyjä, jotka oli erotettu polusta metallilangalla ja punavalkoisilla muovisuikaleilla. Jossain näkyi kieltotauluja, joissa kiellettiin liikkuminen aidatuilla alueilla ilman lupaa. Otaksuin, että kyseisillä niityillä oli harvinaisia vuoristokukkia ja -kasveja ja niitä haluttiin suojella.

8. Noin 1400 metrin korkeudella pysähdyin tauolle ja join viimeisen kokisjuomapurkkini tyhjäksi. Vähän siitä eteenpäin törmäsin kylään, jonka nimi oli kai Cases d'Entremesaigües (ekasta sanasta en ole aivan varma, kun sana osui kartassa taitoksen kohdalle ja printti oli hiukan pientä minun silmilleni).

9. Cases d'Entremesaigües-kylän kohdalla oli kivestä rakennettu Pont d'Entremesaigües-niminen silta Riu Madriu-joen ylitse. Oheisessa kuvassa on yksi kylän taloista sillan suunnasta kuvattuna. Huomaa ikkuna-aukko, jossa on vain puusta tehdyt "kalterit". Ehkä kyseessä oli kylän putka. ;-)

10. Heti Cases d'Entremesaigües-kylän yläpuolella niitty, jonka toisella puolen näkyi Riu Madriu-joki. Tätä niittyä ei oltu aidattu, mutta jätin silti sillä vierailun väliin.

11. Tasaisempien vuoristoniittyjen kohdalla polku ei ollut enää niin huolellisesti rakennettu kuin jyrkemmissä kohdissa.

12. Tässä kohtaa näkyi menevän kivivallin reunustama polunhaara Riu Madriu-joen rantaan ja näin sen päässä joen ylitse kulkevan puusillan. Oheisessa viitassa ylimpänä kerrotaan luultavasti, että 1470 metrin korkeudessa ohittamalleni kylälle on matkaa 15 minuuttia. Pian tämän kyltin jälkeen istahdin polunvarteen ja lähetin kännykällä tekstarin pikkuveljelleni ja sisarelleni. Kerroin olevani vuoristopolulla n. 1700 metrin korkeudella ja luettelin lähihuippujen korkeudet.

13. Muutama sata metriä kuljettuani huomasin, että olin arvionnut korkeuden 80 metrillä pieleen. Taustalla yksi vuorenhuipuista on ilmeisesti 2520 metrin korkuinen Pic de la Malana.

14. Itse Ràmio-kylä oli tämän näköinen rakennusrykelmä. Kylä sijaitsi Solà de Ràmio-vuorelle (?) menevän Riu Madriu-joen sivuhaaran kohdalla.

15. Juuri ennen Ràmiota vastaani oli tullut rinkkaa selässä kantava ja vaellussauvoilla varustettu shortsiasuinen nuori nainen. Vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa. Kun istuskelin Ràmion kohdalla miettimässä retkisuunnitelmaa, ohitse kulki myös retkeilysauvoja ja rinkkaa raahaava miesretkeilijä. Hän oli ilmeisesti pariskunnan hitaammin matkaava puolisko.

16. Katselin, että reitti näkyi nousevan edelleen kohti Refugi de Fontverd-nimistä levähdyspaikkaa, josta saattaisin saada juotavaa. Mutta sinne oli matkaa enemmän kuin perinnesillalle ja minulla oli juotava lopussa. Vastaan tulleilla oli rinkat ja kunnot retkivarusteet, kun minä taas raahasin eväitä Stockmannin muovikassissa. Laskuvarjojääkärikoulussa oli aikoinaan opetettu, että jotoksella saa ja oli oikeastaan suositeltavaa käyttää purukumia, koska se pitää suun kosteana ja jaksaa paremmin. Olin tullut 1400 metristä tänne asti salmiakki-xylitol-purukumin voimalla, mutta pian alkaisi nestehukka vaikuttaa. Itse asiassa epäilin, että en selviäisi alaspäinkään ilman lihaskramppeja. Joten palasin pari kylttiä taaksepäin ja Riu Madriud-joen varteen. Päätin kokeilla, onko vesi juotavaa. Join pari cokispurkillista vettä ilman sivuvaikutuksia, pesin pääni ja märän paidan. Sitten ajattelin kokeilla vanhaa konstia: helteellä märän paidan päälle pukeminen pitää ihon viileänä, koska kuivuva paita kylmentää. Mutta vuoristoveden kastelema paita oli liian kylmä eikä tähän aikaa illasta ollut enää kunnolla hellekään. Lyttäsin märän paidan toiseen muovikassiin, jossa se piti mukavasti pystyssä paria avonaista Riu Madriu-vedellä täytettyä cokispurkkia.

17. Olin huomannut, että polku oli merkattu siellä täällä kahdella maaliraidalla, joissa alhaalla oli punaista ja ylhäällä valkoista. Jossain näkyi myös tällaisia GR-merkintöjä. Seuraavana päivänä raporttia kirjoittaessa satuin avaamaan yhden hankkimistani kartoista ja tajusin, että GR7 ja GR11 ovat osa polkuverkostoa, jota pitkin pystyy kiertämään käytännöllisesti katsoen koko Andorran. Paikka paikoin karttaan on merkitty ilmeisiä lepopaikkoja, joista voi ehkä saada vesitäydennystä. Näistä reiteistä GR7 ja GR11 kulkevat osan matkaa päällekkäin ja palasin takaisin hotellille ennen kuin pääsin GR11:lle.

18. Paluumatka sujui yllättävän kivuttomasti. Yhdellä tauolla tyhjensin toisen mukana raahaamani vedellä täytetyn purkin. Aurinko oli jo vuorien takana, mutta vielä ei ollut liian hämärää kulkea.

19. Kun olin päässyt takaisin asfalttitielle ja Riu Madriu-joen ylittävän sillan vasemmalle puolelle, huomasin jyrkästi alaspäin johtavan kulkuväylän, jota pitkin minun olisi aluperin pitänyt kai tulla ylöspäin.

20. Jyrkkä reitti alas päättyi toisen asfalttitien varrella sijaitsevan huoltoaseman yläpuolelle. Asfalttitien toiselta puolen lähti kävelyreitti alaspäin. Keskellä alhaalla kuvasta saattaa erottaa osan sen kirkon päädystä, jonka edustalta lähdin liikkeelle.