Matti Yrjänä Joensuun kirjailijauran testamentti [08.02.2011]

[mobile]
[Matti Yrjänä Joensuu] [Otava: Matti Yrjänä Joensuu] [Matti Yrjänä Joensuun 60-vuotishaastattelu: Yksinäisen hiljaisuus (31.10.2008)]

Kirjailija Matti Yrjänä Joensuu kertoi kirjailijan työstään Lainan päivänä 8.2.2011 Valkeakosken kaupunginkirjastossa. Olin paikalla napsimassa kuvia ja äänitin tilaisuuden kännykällä, mutta äänityksen purkaminen ja kuvablogin kirjoittaminen tapahtumasta lykkääntyi kuukausikaupalla. Kun vuoden loppupuolella itsenäisyyspäivänä näin uutisen Joensun kuolemasta, päätin vihdoin saada tämän rästityön valmiiksi, sillä sitä voi tavallaan pitää Joensuun kirjailijatyön testamenttina.

Matti Yrjänä Joensuu

Matti Yrjänä Joensuu Valkeakosken kaupunginkirjastossa Lainan päivänä 8.2.2011.

Matti Yrjänä Joensuu

Matti Yrjänä Joensuu jännitti melkoisesti lukijoiden tapaamista. Alussa jopa kädet taisivat pikkuisen vapista, mutta lasillinen vettä rahoitti.

Matti Yrjänä Joensuu

Matti Yrjänä Joensuu kertomassa kirjailijan urastaan.

Lainan päivän yleisöä

Kirjastotoimenjohtaja Arja Pulla vasemmassa laidassa jakoi mikrofonia yleisökysymyksiä varten.

Lainan päivän yleisöä

Yleisöä Lainan päivän tilaisuudessa Valkeakosken kaupunginkirjastossa.

Harjunpää ja rautahuone

Kukaan ei varmaan usko, että allekirjoittaneella oli alunperinkin todella itsenäisyyspäivän ajan pyhien aikana tarkoitus tehdä tämä rästiin jäänyt blogi valmiiksi. Ja olin valmistautunut aiheeseen lainaamalla kirjastosta Matti Yrjänä Joensuun viimeisimmän kirjan Harjunpää ja rautahuone.

Valkeakosken kirjastotoimenjohtaja Arja Pulla: Tervetuloa näin Lainan päivän iltana kirjastoon. Meillä on tänään varsin mieluinen vieras: Matti Yrjänä Joensuu. Hän on syntynyt Helsingissä ja valmistunut poliisiksi 1973 ja sen jälkeen hän työskenteli Helsingin poliisilaitoksessa eri työtehtävissä. Jokunen vuosi sitten hän jäi eläkkeelle ja toimii nyt vapaana kirjailijana. Aiemmin hänet tunnettiin täällä kesäsääksmäkiläisenä, mutta hiljattain hän on muuttunut talvivalkeakoskelaiseksi. (Joensuun kommentin jälkeen:) Toinen kausi meneillään siis. Että paikkakunnan poikia, jos näin voisi sanoa, nykyisellään. Ammatistaan johtuen Joensuu on ollut rikosromaaneissaan poliisin työn asiantunteva ja realistinen kuvaaja. Mutta hän on nähnyt myös rikosten taakse ja yhteiskuntaan sekä sen muutosvaikutuksiin ihmisiin. Harjunpää-sarjassa on yhdistänyt harvinaisella tavalla poliisikokemukset ihmisen sisäisen elämän kuvaamiseen. Matti Yrjänä Joensuu on sekä lukijoiden suosikki, että kriitikoiden arvostama kirjailija ja se on varsin harvinainen yhdistelmä. Esikoisromaanillaan Väkivallan virkamies hän voitti jännitysromaanikilpailun vuonna 1976, jolloin hänen kirjailijauransa siis alkoi. Hän on julkaissut tänä aikana 12 romaania, joista viimeisin - Harjunpää ja rautahuone - ilmestyi viime vuonna. Joensuu on voittanut mm. Valtion kirjallisuuspalkinnon ja kolme Vuoden johtolanka -palkintoa ja hän on ollut yhden kerran myös ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Joensuun teoksia on julkaistu lähes kahdellakymmenellä vieraalla kielellä ja hänen romaaneistaan on tehty elokuvia, tv-sarjoja, näytelmiä ja kuunnelmia. Varmaan olemme niihin moniin tutustuneet. Tänä iltana hän on luvannut kertoa meille omasta kirjailijan työstään. Hän toi myös kirjoja jaettavaksi. Tuossa on niitä melkoinen määrä ja arvomme ne tilaisuuden päätteeksi paikalla olevien kesken.

Matti Yrjänä Joensuu: "Minulla on Valkeakoskelle pitkät sukujuuret. Isäni äidin isä oli täällä Valkeakosken ja Sääksmäen alueen nimismiehenä. Tätä perua isovanhemmillani on täällä Sääksmäellä mökki. Ja minun vanhemmillani. Olen ihan vauvasta lähtien viettänyt täällä lomia ja hiihtolomia. Olen 1950-luvulta saakka nähnyt Valkeakosken kasvua ja kehitystä. Uskon tai lainaan ensimmäisen Finlandia-palkinnon voittanutta Erno Paasilinnaa, kun häneltä kysyttiin, että kuinka kirjailijaksi tullaan, niin hän vastasi siihen, että ihmisen on elettävä sellainen elämä, että hänestä tulee kirjailija. Se on aika ovela ja juoni vastaus. Nyt vasta viimeisinä vuosina olen ymmärtänyt, että se todellakin pitää paikkaansa. Ja olen myös käsittänyt sen, että tosiassa ne siemenet, että minusta tuli kirjailija, kylvettiin jo alta kouluikäisenä lapsena, jolloin jouduin mukaan hyvin dramaattisiin tapahtumiin, jotka vaikuttivat siihen, että minusta tuli hyvin yksinäinen lapsi. Minulla ei ollut kavereita enkä leikkinyt porukoissa. Ja opin silloin leikkimään nimenomaan mielikuvitusleikkejä. Opin käyttämään mielikuvitusta, mitä samaahan on kirjojen kirjoittaminen. Ja toinen piirre, joka liittyi tähän, oli se, että opin tarkkailemaan ihmisiä ja ympäristöä. Osasin reagoida muihin ihmisiin, että merkitsikö tuo esimerkiksi suuttumista. Siinä tavallaan kehittyi sellainen vaisto, että ihmistä pystyi tavallaan lukemaan. Tietysti sitä voi erehtyäkin, mutta aika hyvin lapsi oppii. Taidosta on sitten apua sekä poliisin työssä että kirjailijana. Ja nimenomaan poliisin työssä, koska rikoksen selvittely on nimenomaan sitä, että saavuttaa... Se ei ole sellaista yrmyilyä, kuten joskus esitetään telkkarissa, vaan siinä täytyy saavuttaa tietynlainen inhimillinen kontakti ohi poliisi-rosvo -asetelman, vähän kuka kulloinkin on kyseessä: epäilty, uhri tai todistaja.

Minulla on tavallaan kulkenut käsi-kädessä, jopa pikkulapsena, alulle päässeet tarinat. Tässä yhteydessä usein tulee ilmi tämä kysymys, mihin kukaan ei oikein tahdo tietää vastausta, että mitä se luovuus on? Minulla on siitä itsestä pari ajatusta. Näen, että lapsena luovuus, lapsen mielikuvitus on kaikesta runsaimmillaan. Lapsi kykenee muuttamaan itsensä ja ympäristönsä ihan miksi hyvänsä. Kasvun, aikuistumisen myötä sitä kapasiteettia ehkä jotenkin käytetään siihen kasvuun ja niin se luovuus häviää siihen aikuistumiseen. Mutta jos on taas oikein otollisia kasvuolosuhteet, niin kapasiteettia jää. Jos ihmiset ovat niin hyvissä oloissa, että pääsevät koulutukseen, niin silloin syntyy tällaisia suuria alvaraaltoja ja muita mestareita. Toinen tapaus on tämä, josta minä olen esimerkki, että minulle leikkimisen kyky tavallaan hyvin väkivaltaisesti katkesi 5-6 -vuotiaana lapsena. Ja nyt vasta aikuisena kun olin selvinnyt omilleen, niin löysin uudelleen ilmeisesti sen lapsen mielikuvituksen ja luovuuden, jonka avulla kirjat syntyivät.

Minulle kirjoittaminen oli jo koulupoikana rakas harrastus. Ainekirjoitus oli oikeastaan ainoa missä olin hyvä. Ja pidin siitä. Kirjoitin sitten myöhemmin jo koulupoikana lehtiin novelleja ja juttuja. Ja joskus sain ne kaupaksikin. Poliisiksi valmistumisen myötä tämä kirjoittaminen jäi, kunnes olin ollut muutaman vuoden väkivaltarikostutkimuksessa ja tajusin, kuinka suunnattoman suuren valheen kuplaan olin törmännyt. Koska meidän ihmisten kuva poliisin työstä tulee erilaisista leffoista ja kirjoista. Eihän normaalisti juuri kukaan joudu poliisin kanssa tekemisiin. Ehkä jossain ratsiassa tai jos polkupyörä varastetaan tai jotain tämmöistä. Ja se kupla oli ehkä minullakin vähän mielessä. Oli sellaisia lapsellisia odotuksia, että nyt seuraa hauskat, hyvät ja jännät työtehtävät tässä, mutta törmääminen olikin raju, koska väkivaltarikostutkijan työ oli päivittäisen surun, kärsimyksen, kuoleman ja tuskan käsittelyä. Olinkin tullut aivan toisenlaiseen maailmaan, mitä ne omat mielikuvat olivat etukäteen olleet. Siitä sitten virisi Väkivallan virkamiehen eli ensimmäisen romaanin kirjoittaminen. Uskon, että jokaiselle kirjailijalle ja taiteilijalle työprosessi on erilainen. Jokainen varmaan kuvaisi hyvin erilaisen ketjun, kuinka se työ sujuu. Omassa on lähtökohtana ollut tietenkin idea, joita voi hyvinä aikoina olla mielessä yhtäaikaa useitakin. Oikeastaan kaikki ideani ovat tulleet sieltä poliisitöistä joko itse on mukana jossain jutuissa tai kavereille on käynyt, kuten he ovat juuri kertoneet. Sen lisäksi asian täytyy vastata jotakin, joka on omassa itsessään sisällä. Ja kun ne kaksi natsaa yhteen, niin silloin siitä tulee kehityskelpoinen kirja.

Niitä juttuja ei tietenkään koskaan voi sellaisenaan käyttää, koska todellisuus ja kirja ovat ihan eri asia ja kirja kirjoitetaan nimenomaan kirjaksi, että siitä tulee luettava tarina. Mielessä pisimpään muhinut lähtee sitten etenemään ja sanon sitä ensimmäistä vaihetta mielessä kirjoittamiseksi. Se on vain sen kirjan suunnittelua ihan vain ajatuksissa. Ja se prosessi kestää ainakin vuoden päivät. Se ei ole mitenkään systemaattista. Kesken kauppareissunkin saattaa keksiä, että tällainenkin siellä voisi olla. Tämä mielessäkirjoittamisprosessi on minun mielestäni kaikesta tärkein, koska siinä tulee kirjan rakenne, jännitteet ja henkilöt. Loppujen lopuksi se vaihe, kun kirjoittaa sen paperille, on tämän valmiiksi ajatellun kirjaamista. Toisaalta tämä itse kirjoitusvaihe on kaikesta huumaavin vaihe. Silloin kun se oikein hyvin onnistuu, se imaisee ihan niinkuin toiseen ulottuvaisuuteen. Sen kirjan maailma muuttuu aivan yhtä todeksi kuin tämä todellinen maailma. Välillä menee aivan rajatkin sekaisin. Samoin kirjan tapahtumat elää aivan kuin ne olisivat todellisia tapahtumia. Aina kulloisenkiin henkilöön, kun kirjoittaa hänestä, aivan kuin suggeroi itsensä olemaan kyseinen henkilö. Rupee ajattelemaan eri ihmisten aivoilla ja tuntemaan hänen tunteillaan. Tietysti ne on olettamuksia, että näin voisi olla, mutta se on vähän kuin näyttelijän työtä, että esittää eri rooleja. Ja tämä kirjoitusvaihe on niin intensiivinen, että kerran olin esimerkiksi kirjoittanut pitkään kohtausta, joka tapahtui yöllä ja menin parvekkeelle polttamaan piippua ja vähän järkytyin, että miten aurinko voi paistaa keskellä yötä. Kirjoitin sitä päivällä, mutta elin yötä, joka oli siellä kirjassa.

Kerran menin pankkiin ja ihmettelin, kun pankin ovi ei auennut. En ollut huomannut, että mikään pankkilakkokaan oli. Oliko sitten joku joulupyhä tai pääsiäispyhä, mutta minun kalenterini oli sen kirjan mukaan niin irti realiteeteista. Tuossa vaiheessa, en ole huumetta kokeillut, mutta tilaa on kuvailtu, että ihan kuin olisi jossain pilvessä. Siihen ei oikeastaan kaipaa mitään muuta kuin työrauhaa. Se, että saa olla häiritsemättä ja tehdä sitä, mihin on itsensä suggeroinnut. Se on kaikki A ja O. Aamulla kun aloittaa, niin tunti menee suunnilleen siihen, että suggeroi itsensä siihen kirjan maailmaan. Ja rupee elämään sitä. Jos joku tulee työhuoneeseen tai puhelin soi, niin sieltä tulee pois ja työ katkee. Sen jälkeen on taas tunti tehtävä työtä, että pääsee siihen kirjan maailmaan. Eli kaksi kolme katkosta päivässä tuhoo koko työpäivän. Nyt olen saanut sellaiset olosuhteet, että niitä katkoksia ei tule ja kännykänkin voi aina sulkea.

Tässä kirjoittamisvaiheessa toinen, mikä on hyvin tärkeää ja nautittavaa, on nimenomaan se, että kieli soljuu ja sujuu kauniisti. Sen jotenkin vaistomaisesti tietää, että onko tämä nyt oikein tai hyvin. Se on kuin pitäisi kättä jotain kaidetta pitkin. Jos se menee sileesti ja tasaisesti, niin silloin se teksti on onnistunutta ja hyvää. Sen huomaa heti. Jos se tökkii vastaan, niin pitää lukea erinäisiä kertoja ennenkuin tajuaa mikä siinä on. Kuitenkin sille omalle työlleen, kun sen elää niin tiiviisti, on erittäin sokea. Kustannusvirkailijan osuus on hyvin tärkeä, koska hän näkee siellä hyvin. Minulle on sanottu, että ei sellaista kirjailijaa ole syntynytkään, jonka kirjaa ei muutettaisi. Minua on kehotettu tiivistämään ja karsimaan. Saatan sanoa vaikka kymmenen kertaa, että sininen pöytä. Taas uudelleen sininen pöytä ja kaikki tietää tietysti, että se on sininen. Se on osaltaan perua siitä poliisin prosessiajattelusta. Kirjoitamme kuulustelut ja raportit niin selkeästi, että ne ovat yksiselitteisiä. Niin että vuosienkin päästä tuntemattomat viranomaiset pystyvät tutustumaan asiaan ja saamaan käsityksen, mistä siinä oli kyse.

Henkilöhahmoja kun ajattelee, niin fakta on, että tuskin olen ainoatakaan oikeaa ihmistä vetäissyt, vaan kyllä niillä aina on joku etäinen todellinen malli todellisuudessa. Ja alkuun kun en ollut edes varma, että kirjojani julkaistaan, niin olin suorastaan varomaton niin että jotkut kaverit tunnistivat itsensä ja sitä oppi kirja kirjalta paremmin sekoittamaan ja muokkaamaan näitä piirteitä niin että ei vahingossakaan sinne ketään laittaisi.

Kolmekymmentä vuotta tein rinnakkain väkivaltatutkijan työtä ja kirjailijan työtä. Siinä en missään vaiheessa kokenut, että siitä olisi mitään haittaa, että oli kirjailija. Vaan se oli pikemminkin monille omaisillekin sellainen laukaiseva tekijä. Ei ollutkaan pelkkä pelottava poliisinkyrmy vaan ihmisten oli helpompi avautua ja kertoa siihen asiaan liittyvistä piirteistä. Sekä kirjoittaessaan että työssään joutui väkisinkin miettimään tätä iänikuista väkivaltaongelmaa. Että mistä se johtuu. Ja en siihen mitään yksiselitteistä syytä löytänyt. Mutta yksi osa, josta ymmärsin ja josta Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoitti erittäin hyvän teoksen Väkivalta ja itsetuho. Hän käsittelee siinä narsistista luonnevauriota, narsismin patologiaa, joka ei ole mikään mielisairaus, eikä sitä yleensä edes tunnisteta ja ei lasketa vähentävänä perusteena missään oikeusasteessa. Tästä on juuri hyvä esimerkki tämä ns. myrkkyhoitaja ja hänen mielentilalausuntonsa. Hän oli hyvin tyypillinen, että päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Mutta sitten siellä juuri, minun ymmärtääkseni varhaisessa kasvun vaiheessa on tapahtunut virheitä, useimmiten kaiketi niin, että on ollut rakkaudettomuutta ja julmuutta. Ja näille ihmisille, jotka ovat jääneet kokonaan kehittymättä tietyillä tunnealueilla. Tällainen narsisti ei saata tuntea lainkaan esimerkiksi empatiaa ja syyllisyyttä, jolloin hänen on mahdollista tehdä mitä hyvänsä toiselle ihmiselle, koska so what.

Jos narsistit kasvavat huonoissa ja köyhissä oloissa, niin heistä useimmiten Keltikangas-Järvisen mukaan ja käytännössä nähdyn mukaan tulee näitä mystisiä väkivaltarikollisia. Jos taas tällainen ihminen kasvaa ns. paremmissa oloissa, rikkaammissa oloissa niin että heillä on varaa kouluttautua, niin hän saattaa päästä yhteiskunnassa, politiikassa, viroissa hyvinkin korkeaan ja merkittävään asemaan ja toteuttaa sitä samaa vammaansa siten, että pääsee esimerkiksi erottamaan ihmisiä mielivaltaisesti, epää määrärahoja semmoisilta ryhmiltä, jotka eivät häntä miellytä. Saman väkivallan perusongelmat ovat kahdella hyvinkin erilaisella tasolla. Ja kyse on niistä vaurioista, jotka siellä pohjalla on.

Väkivaltarikoksen tutkijan antoisempia työjaksoja oli tämä viimeiset 10 vuotta, vaikka se oli palo- ja räjähderikostutkijana. Se poikkesi sikäli, että Helsingissä keskimäärin 10 ihmistä tulipaloissa kuolee vuodessa, joten tämä vainajien kanssa puljaaminen ei ollut jokapäiväistä asiaa. Kun sai koulutuksen ja kokemusta, niin oli uskomatonta, että se oli kuin arkeologin työtä, vaikka ei ollut jäljellä kuin mustaa nokiset rauniot, niin sieltä pystyttiin lapiollinen kerrallaan, lusikallinen kerrallaan tarkalleen se kohta, että tosta se on lähtenyt ja kyettiin erilaisin näyttein päättelemään, että miksi se on lähtenyt ja millä se on sytytetty. Ja tämä oli hyvin minusta antoisaa. Mutta aikaisemmin olin ehtinyt jo Harjunpään ja pyromaanin kirjoittaa. Luulen, että työkokemusjakso jää hyödyntämättä.

Puhutaan aina lukemisen tärkeydestä. En muista kenenkään tähdentävän sitä, että lukeminen on tosi raskas luova prosessi. Lukija ottaa kirjailijalta vain viitteen, että "puotiin tuli vaikeasti askeltava kookas mies". Jokainen itse näkee mielessään ja kuvittelee, jokainen tietää mikä on vaikeasti askeltava ja se on jokaiselle erilainen. Ja mikä on "puoti"? Ja mikä on "kookas mies"? Jollekin se on ihan erilainen. Eli jokainen rakentaa tämän itse ilman että se tulee tv:ssä ja elokuvissa kaikille valmiiksi tarjottuna ohjaajan valintana. Kuvallisen viihteen katsomisessa puuttuu tällainen luova mekanismi eli se oma rakentaminen. Juuri tähän perustuu kokemukseni mukaan se, että jos on aikaisemmin lukenut kirjan ja menee katsoon sitä leffaa, niin on useimmiten pettynyt. Eihän he tollaisista ihmisistä lukeneet. Se johtuu tavallaan siitä, että on omassa mielessään katsellut kirjoja elokuvan aiheesta.

Yleisötilaisuuksissa minua aina kammostuttaa se kun sanotaan, että kun olen siellä yleisön joukossa ja sanotaan, että nyt saa kysellä ja keskustella. Nyt kuulkaa on sen aika. (naurua)

Haluan vähän kehaista tätä Valkeakoskea. Kun olette täällä asuneet ja tutustuneet tähän, mutta kun Helsingissä on 60 vuotta asunut, niin on uskomatonta tämä rauha, tämä ilman puhtaus ja hiljaisuus. Ei räyhää juopot kadulla eikä jatkuvasti kohise lentokoneet. Ja vaikka luulee, että kun tulee Helsingistä ja siellä on nyt kaikkea, niin olen käynyt täällä enemmän taidenäyttelyissä ja konserteissa kuin Helsingissä kymmeneen vuoteen. Se on täällä niin helppoa. Ei tarvitse muuta kuin mennä Voipaalaan. Ei tarvitse jonottaa missään lippuja. Tämä on hieno paikka." (aplodit)

Kysymys: Jatkaisin vielä tuohon, että mekin ajatteltiin, että lähdemme eläkkeelle jäätyämme pois. Täällä me ollaan ja ei täältä osaa mihinkään.

Joensuu: "Ymmärrän sen oikein hyvin. Minäkin olen asunut kerrostalossa keskustassa, jossa näkyy ikkunasta metsää ja omakotitaloja. Linnut lentelee ja se olotila on kuin asuisi omakotitalossa, mutta on kaikki kerrostalon mukavuudet. Tulee lämmit vedet, ei tarvitse tyhjentää itse roskiksia, kaikki hoituu ja kadut on aurattu. Tämä täytyy vain osata oivaltaa."

Kysymys: Ovatko Mauri Sariola tai Georges Simenon vaikuttaneet sinuun?

Joensuu: "Ylipäänsä en ole koskaan ollut kova dekkarien lukija. Sariolasta tiedän vain jonkun kirjan, mutta Simenon oli minulle aikoinaan sellainen, että Helsingin divareista kiersin keräämässä määrävälein. Minulla ei niitä kaikkia ole, mutta kymmeniä kuitenkin. Ne olivat sellaisia lempparikirjoja, joita saattoi lukea joka vuosi aina uudelleen ja uudelleen. Nyt kun itse teki tuota poliisityötä, niin minulla kävi ensin dekkarifilmien suhteen sellainen juttu, että ensi alkuun katselin, että tuo meni aivan väärin, ei sitä tuolla tavalla voi tehdä ja blääh, blääh, blääh. Mutta kun pääsi siihen vaiheeseen, että ryhtyi miettimään sitä, että nyt tämä ohjaaja petaa sitä ja sitä ja seuraavaksi täytyy tulla jotain jännää. Meni tavallaan elokuvan katselu pilalle sillä, että aloin miettimään sitä tekijän kannalta. Eli analysoin vain koko ajan. Sitten sama juttu on valitettavasti tullut kirjoihin. Nyt luen mieluimmin semmoisia kirjoja, jotka kertoo jostain muusta kulttuurista kuin tästä meidän tutusta länsimaisesta, koska ne eivät ole sillä tavalla ennakoitavissa. Että tulee koko ajan yllätyksiä."

Kysymys: Entä Andrea Camilleri, onko tullut vilkaistua?

Joensuu: "Ei."

Kysymys: kysyttiin Joensuun omasta tuotannosta

Joensuu: "... on selvästi muuttunut. Siinä alkupään kirjat, niin minusta oleellinen käännekohta oli tämä Harjunpää ja rakkauden nälkä. Siinä alkoi omasta mielestäni tarinoille sellainen täydempi ja syvempi tyyli. Alkupään kirjat, niin tein todella vuorotyötä poliisissa ja kirjoitin kotona, jossa oli kuulosuojat korvilla. Ne olivat sillä tavalla vähän hätäisesti tehtyjä. Vasta kun lapset olivat lentäneet maailmalle, niin rauha oli toisenlainen. Eikä ollut niin pakottavaa tarvetta. Se, että oli yksin vastuussa elatuksesta. Että piti kirja per vuosi saada. Minusta omasta mielestäni teksti muuttui syvemmäksi ja paremmaksi. Vaikka itsellä on niin, että vain yhden vanhan kirjani olen lukenut. Jo siinä vaiheessa kun se ilmestyy, niin katson, että mitä minä tuolla tavalla, voi kun olen ollut väsynyt. Että sen näkee jo vuoden päästä eri tavalla. Sen elää niin tiiviisti. Kun se on tuskalla lähtenyt, niin se on itselle niin elettyä elämää, siihen ei juuri palaa."

Kysymys: Soljuvasta kielestä, onko se luontaista?

Joensuu: "Melkein sanoisin, että se on vain ominaisuus. Joskin siihen on kuitenkin vaikuttanut se, että lapsena elämänpiirissä on ollut paljon erilaista kieltä käyttäviä ihmisiä. Sukua on ollut eri puolilta. On kuullut paljon. Ja sen kielen Kalliosta, mitenkä nyt sanoisi, että se onnistuu, se on osa nautinnosta. Se on sitä kirjoittamisen iloa."

Kysymys: Kuinka vaikeata on kirjan julkaiseminen?

Joensuu: "Yleensä voi sanoa, että se on vaikeaa. Voin sanoa, että kenenkä tahansa on helpompi sanoa, että nyt valmistaudun lääkäriksi kuin saada kirjan julkaistuksi. Minulla oli onnenpotku, että oli se Pohjoismainen kilpailu, jonka Suomen osakilpailun voitin. Se oli kai minulle se, joka mahdollisti, että ylipäänsä kirjani julki sain. Siihen aikaan 1970-luvulla ei muuta rikoskirjallisuutta paljon ollutkaan kuin Sariolaa. Se oli jotakin aivan uutta. Viime vuosikymmeninä on tullut tällainen dekkari- ja rikoskirjallisuusbuumi. Uusia tekijöitä on noussut jatkuvasti esille. Ehkä siinä jonkinlaisena päänavaajana aikanaan tietämättäni olin."

Kysymys: kyseltiin ulkomailla julkaistujen kirjojen lukumääristä.

Joensuu: "Suoraan sanoen en lukumääristä tiedä, mutta Ranskassa pääsin kaksi kertaa heidän Série noire eli Mustaan sarjaan, joka on heidän bestseller-kirjasarjansa ja sitä kautta kirjojani myytiin hyvin. Ja toinen paikka on Englanti. Viimeksi kuulin, että Saksassakin olisi jonkinnäköistä eloa. Kuulostaa komealta, että on myyty moneen maahan kirjoja, mutta siitä syntyy helposti sellainen kuva, että sieltähän sitä mättää rahaa kuin heinähangolla, mutta sepä ei olekkaan niin. Siinä on niin monta välikättä: sikäläinen kääntäjä, kustantaja, verottaja, suomalainen kustantaja. Kyllähän niistä lisäansioita tulee, mutta ne ovat mitättömiä verrattuna kotimaan myyntiin. Olen kuullut, että Suomessa toimeentuloon riittää, jos 3000-5000 kappaletta myydään kirjaa. Mutta silloinkin niitä saa hyvin tiiviiseen tahtiin tehdä. Vasta kun noustaan kymmeniin tuhansiin kappaleisiin, niin silloin voisi sanoa, että tullaan hyvin toimeen. Ja tässä mielessä on puhuttu ivallisesti apurahakirjailijoista. Ja olen ihmetellyt, että mitä ne oikein ovat? Minullakin apurahat mahdollistivat kirjoittamisen niin että saatoin ottaa muutaman virkavapaakuukauden poliisista ilman että viiden hengen toimeentulo vaarantui. Kyllä se silloin alkupäässä oli minulle ihan ehdoton edellytys koko sille, että saattoi kirjoittaa. Niiden tarkoitus on juuri mahdollistaa se kirjoitustyö ja kyllä se näin on."

Kysymys:

Joensuu: "€Ei todellakaan ... Ne eivät ole suorassa yhteydessä. Ne kustantajat välittävät nämä. Eikä sieltä oikein mitään myyntilukujakaan tule. Tulee vain tili."€

Kysymys:

Joensuu: "Kyllä varmaan uskon, että niin se olisi. Kyllä se oli minulle niin vahvavetoisuus. Se, että minusta tuli väkivaltatutkija, perustui juuri siihen, että aloin tutkia niitä lapsuuden tragedioita. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että minulla oli tietty alitajuntainen hakuisuus nimenomaan väkivaltarikostutkijaksi. Totta kai tutusta asiasta on helpompi kirjoittaa. Minun on helpompi kirjoittaa poliisin työstä kun tunnen sen. Jos olisin linja-auton kuljettaja, niin varmaan olisin kirjoittanut siitä."

Kysymys: Kuinka monta kirjaa? (naurua)

Joensuu: "Veikkaisin, että samat 12. Kun lukee lehteä, niin Helsingissä joka toinen viikko kuljettaja joutuu viikko väkivallan kohteeksi. Kyllä niistä Helsingin yöbusseista saa näytelmän aineksia. Sieltä saa melkein livenä suoraan paperille."

Kysymys: ...

Joensuu: "Täytyy sanoa, että olen jälkikäteen ihmetellyt sitä itsekin. Kyllä sitä kahdesta päästä kynttilää poltti. Tuli kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin ei tullut rivin riviä. Kyllä siinä itsensä loppuun ajoi. Oli siinä motivaationa se perhe, josta oli vastuussa. Se oli sellainen pakote, joka vain laittoi kestämään."

Kysymys: Timo Harjunpäästä.

Joensuu: "On rehellisesti sanottava, että etenkin alkuun lainasin hyvin paljon omasta elämästäni. Koska tiesin, mitä on perheellisen poliisin elämä ja työ, mutta en toisaalta osanut kirjoittaa kapakoissa relluttelevan poikamiespoliisin elämästä. Ei siinä itsestään kirjoittanut, mutta lainasi elämänsä puitteet, esimerkiksi koettua muuttoa tai muuta tapahtumaa, kuten lasten kouluunmenoa. Kyllä se Harjunpää lähti kehittymään omaksi elämäkseen. Siihen vain lainasi tuttuja elementtejä."

Kysymys: Mistä johtuu, että olit vain sinä ja sitten tuli tämä dekkarisukupolvi ja ruotsalaiset dekkarikirjailijat?

Joensuu: "En kovin laajasti näitä muita tunne, mutta olen omasta mielestäni pystynyt sanomaan paljon ja vaikuttamaan. Mutta se vaikuttaminen on sellaista piilovaikuttamista. Rautavuoressa tämä Neea on sidottu pyörätuoliin ja on halvaantunut. Ajattelin, että aiheuttaako se jotain kommentteja, kun näin vaikeasti vammainen oli siellä kirjan henkilö? Mutta ei. Syvä hiljaisuus. Kukaan toimittaja ei sitä kysynyt. Puolen vuoden aikana eri lehdissä oli artikkeleita pyörätuoliin sidotuista ihmisistä, jotka ovat selviytyneet elämästä aivan hyvin siinä missä kuka hyvänsä omin jaloin kävelevä. Tämmöisiä heijastevaikutuksia olen nähnyt monen asian suhteen. Ja samoin tuli artikkeleita oman lapsen menettämisestä, pienen lapsen menettämisestä. Ja yhden kirjan suhteen, taisi olla Pahan asiamies, silloin vasta alettiin puhua sellaisesta hämmästyttävästä asiasta, että naisetkin voivat syyllistyä väkivaltaan. Se on tuollaista huomaamatonta. Tietyt ihmiset saattavat keksiä ajan päästä, että hei, tämmöinen juttu."

Kysymys: Miten suhtaudut kirjojen filmatisointiin?

Joensuu: "Minun on sanottava, että elokuva on aina ohjaajan ja käsikirjoittajan työ, vaikka se pohjautuu johonkin minun ideaan tai ajatteluun. En voi ajatella, että tämä on minun kirjani. Kun on niin voimakkaasti elänyt henkilöt ja tapahtumat ja ne näkeekin leffassa ohjaajan, käsikirjoittajan ja näyttelijän tulkitsemana, niin ... ihan mukava että tekevät, mutta ..."

Kysymys: Onko rikoskirjallisuudella ja sotakirjallisuudella yhtäläisyyksiä?

Joensuu: "Tässä päästään näkemään sellaista, mikä on normaalista elämästä tavallisesti suljettu pois. En minä ota puukkoa ja ala lyömään ketään, mutta tuossa kirjassa sen joku tekee. Käytännössäkin tuossa oikeassa poliisityössä näki, kuinka valtava uteliaisuus ihmisillä oli. Pikkuparlamentin puiston penkille puukotettiin keskellä päivää mies hengiltä. Ihmiset kulkivat siinä Mannerheimintietä ja näkivät poliiseja, vaikka siviileissä oltiinkin ja jäivät seisomaan paikalleen ja ihmisiä kertyi kadulle. Siinä vaiheessa kun ruumisauto ajoi paikalle, niin kävi sellainen kohina, kun ihmiset katsoivat sitä ruumista, sitä tapettua, sitä rikoksen seurausta. Tässä Rautavuoressa ihan tarkoituksellisesti käytän sitä raatokärpäsjuttua, koska telkkarissa se tappaminen on niin yksinkertainen, nopea ja helppo asia, mutta todellisuudessa ne vaikutukset ovat pitkäaikaisia ja niin kammottavia, että ne kourii aina kymmenien ihmisten elämää. Se ei ole vain se boks, vaan siitä vasta alkaa se tapahtumien ketju."

Kysymys: erilaisista kirjoittamistyyleistä

Joensuu: "Ihmisille tämä kirjoittaminen on erilaista. Tunnen sellaisia ihmisiä, jotka vain aloittavat kirjoittaa. Minulla se vaatii vuoden mietiskelyn ja viikkojen petaamisen. Yksi mitä ei ole tähdennetty tarpeeksi, että se vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta ja sitkeyttä. Ja itsekuria. On tavattoman helppo mennä telkkarin ääreen. On helppo lähteä kaljalle, mutta se on pois omasta työpäivästä. Nyt kun olen ollut muutaman vuoden ilman telkkaria, niin oma työteho on noussut kymmeniä prosentteja. Aktiivinen ajatteluaika on lisääntynyt, passiivinen on poissa. On aikaa lehtien lukuun. Kun on radion ja lehtien varassa, niin minulle tulee paljon sanomalehtiä ja kun tulee näkökantoja eri kaupungeista ja on puolueiden lehtiä, niin koko kuva yhteiskunnasta tulee paljon laajemmaksi kuin mitä se on ihmisillä, jotka katsovat vain telkkaria."

Kysymys: työmenetelmistä.

Joensuu: "Paikkojen läpikäyminen on yksi osa työmenetelmistä. Tutkin paikkoja ensin kartoilta ja jalkaudun sitten sinne, koska jostain tulee esimerkiksi leipomon haju tai meren kaislojen haju, pakokaasut tuntuu. Ne kaikki ovat sellaista materiaalia, jota ei saa, jos ei käy siellä paikalla. Olen tehnyt sitä, että olen valokuvannut tapahtumapaikat. Kun talvella kirjoitan siitä kesäkuussa tapahtuneesta asiasta, niin kun otan sen valokuvan esiin, niin palautuu mieleen ne tunnelmat, lehtivihreän tuoksu ja lintujen laulu. Kaikki pohjustustyö ja erilaisten lähdemateriaalin hankinta, niin se on aivan ehdoton edellytys. Että tietää, mistä kirjoittaa. Oli uskomattoman vaikeaa, että halusin saada tietoja tämän Rautavuoren Neean pyörätuolin termeistä. Soittelin sitten Invaliidisäätiöön ja jouduin kymmeneltä pampulta toiselle aivan kuin olisin tekemässä jotain teollisuusvakoilua. Ja halusin nähdä sellaisen asian, jonka jokainen pyörätuolissa istuva tietää. Sattaa aivan uskomattomia vastuksia löytyä sellaisista asioista, joista ei usko olevan mitään hankaluuksia."

Kysymys: seuraavasta teoksesta.

Joensuu: "Tekemättömästä työstä ei mielellään puhu, koska on oppinut näkemään, että se voikin venähtää vuosien päähän. Kyllä kaikilla kirjailijoilla ja muillakin taiteilijoilla aina on jossain vaiheessa se seuraavaa työ vireillä ja mietteillä. Ja minäkin olen jo tuota Rautavuorta kirjoittaessani kerännyt materiaalia, valmistellut, tutustunut, saanut valokuvia, erityisesti pöytäkirjoja. Ankarasti sitä kohti rypistelen sitä kohden, että laitan paperin koneeseen. Kirjoitan edelleen sähkökirjoituskoneella, mutta kokeilin kolme kertaa siirtymistä tietokoneeseen, mutta ne eivät kestäneet kirjailijan työssä, kuin keskimäärin kaksi vuotta. Sitten tuli joku pikkuvika ja soitin huoltoon. Ja sieltä sanottiin, että eikun hanki uusi. Minulla on kaksi kineettistä puhelinlaitokselta pois heitettyä sähkökonetta ja ne puksuttavat kuin höyryveturit."

Joensuu: "Kiitoksia teille kaikille oikein paljon. Oli mukava olla täällä."

Sähköpostipalautetta Keskilinkille voi lähettää osoitteeseen webmaster (miumau) keskilinkki (piste) com.

Kirjoittaja on FC Haka Oy:n vähemmistöosakas.

MySpace Lähetä MySpaceen

[Paluu] [2011] [Matti Yrjänä Joensuu on kuollut] [Matti Yrjänä Joensuu on kuollut] [Kirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut]

Valid XHTML 1.0 Transitional Valid CSS!